Kiilopäälle!

Lapin-hulluuteni alkoi kolmisenkymmentä vuotta sitten. Lähdin tuolloin ensimmäiselle vaellukselleni Kiilopäälle ystäväni Petrin kanssa. Saimme idean opiskeluvuoden jo alettua, ja pääsimme matkaan vasta lokakuun lopulla. Olimme kumpikin liikkuneet luonnossa, mutta monen päivän erämaavaellus alkavassa talvessa oli uusi kokemus.

Meille oli alusta asti selvää, että halusimme Urho Kekkosen kansallispuistoon. Kun tutkimme karttoja ja kulkuyhteyksiä, kävi samoin selväksi, että lähtisimme taipaleelle Kiilopäältä, josta pääsee suoraan puistoon.

Talven aikaisuus yllätti, kun astuimme linja-autosta Kiilopään pihalla. Lunta oli vaaksan verran ja pakkasta kymmenkunta astetta. Patikoimme viiden päivän rengaslenkin Suomunruoktun, Tuiskukurun, Lankojärven ja Rautulammen tuvissa yöpyen. Erityisesti jäi mieleen, kuinka rinkasta roikkunut vesipulloni jäätyi jo aamupäivän aikana.

Emme tajunneet sulkea kämppien tuuletusräppänöitä, joten heräsimme joka aamu jääkylmässä tuvassa. Suunnistus oli hataraa ja varusteissa oli paljon parannettavaa, mutta tärkein onnistui: meillä oli koko ajan mahtava tunnelma. Maisemat hurmasivat, kuten putousten sarjaksi jäätynyt Rautuoja. Selviytyminen omin avuin kruunasi kokemuksen.

Vaellus sytytti kipinän, jonka seurauksena retkeily on ollut jo kaksi vuosikymmentä rakkain harrastukseni ja ansiotyöni. Olen vaeltanut maamme kaikkien erämaiden halki ja retkeillyt jokaisessa kansallispuistossamme. Pidän jokaisesta, mutta Urho Kekkosen kansallispuistolla on erityinen sija sydämessäni.

Myös päiväretkeily on mainiota puuhaa. Erityisesti perheen kanssa olemme usein patikoineet ja hiihtäneet Kiilopään monipuolisista lähireiteistä ja -laduista suuresti nauttien. On mahtavaa seurata, kun lapset uittavat koivupalikkalaivoja Kiilo-ojassa tai kiipeilevät Kiilopään huipun kivikasalla. En voi hymyilemättä muistella hiihtoretkiä Niilanpään päivätuvan tunturimaisemiin tai Sivakkojan laavulle männikön suojiin lasten kasvojen nauraessa aurinkolasien takaa.

Kiilopään ja Saariselän matkailukeskuksen lähialueella on hyvä merkittyjen reittien verkosto. Maasto on pääosin helppokulkuista suomalaista sielunmaisemaa. Maisemaa hallitsevat kauniit tunturit, joiden väleissä vuorottelevat kurut, jokilaaksot ja ikimetsät.

Koilliskaira on laaja asumaton erämaa mutta myös turvallinen vaelluskohde. Autiotupaverkosto on tiheämpi kuin muualla, tupien välillä kulkee polku ja talvella usein latu.

Muista kuitenkin, että tunturimaassa luonto on suuri ja ihminen pieni. Helpollakin tupavälillä voi eksyä, lumipyry voi viedä näkyvyyden ja välinerikko voi pysäyttää matkanteon. Tämä opas auttaa välttämään vaaroja ja nauttimaan Kiilopään ympäristöstä ja Urho Kekkosen kansallispuiston laajuudesta.

Lähde mukaan!

Kuhmossa helmikuussa 2020

Jouni Laaksonen